Leskirouvan leivontahetki saa yllättävän käänteen, ja syntyneet pikkuleivät johdattavat joukon epätodennäköisiä sankareita jännittävään seikkailuun! Pikkuleipä, eli kuinka lakkasin murehtimasta ja opin myymään kamaa on Eläinlääkiksen speksin viides produktio, joka tempaa katsojan mukaansa huumekaupan ja räppilaiffin maailmaan.

Ohjaus Minna Lehtinen, apuohjaus Anna Yli-Hynnilä

Käsikirjoitus Mikael Haapalehto

Tarinoiden syntyminen on hyvin paljon sattumasta ja tuurista kiinni, eikä tämäkään laskeutunut taivaasta valmiina. Kyse on enemmänkin pimeässä ympäriinsä törmäilystä, jossa pikku hiljaa löytää taas vähän toimivamman tien eteenpäin.

Kun aloitin vähän edellisen speksin jälkeen rakentelemaan jonkinlaista ideaa seuraavalle vuodelle, tiesin ensin lähinnä haluavani tehdä tarinan huumeista, amerikkalaisten elokuvien tyyliin. Hahmottelin jonkinlaista jengisodankäyntitarinaa, jossa olisi viittauksia Scarfacesta Reindeerspottingiin. Hahmogalleriaa aloin tekemään kääntymällä epämääräisten meemien ja vapaan assosiaation puoleen: huumeista tuli mieleen Pikku Kakkosen yksi ohjelma, jonka nimi oli Kokkelivekkulit. Kyseisessä ohjelmassa Ransu opettaa ihmiskaverinsa Pablon kanssa lapsia tekemään nakkisämpylöitä ja muuta kivaa, mutta ei siitä sen enempää. Sekoitin vahingossa muistikuvissani Ransun ja Pablon toiseen pikkukakkoskaksikkoon Kaapoon ja Lateen, ja kuten tunnettua, on Late kettu.

Meillä oli siis kokkaava kettu huumetarinassa. En muista tarkkaan, mutta taisin seuraavaksi yhdistää Laten Reindeerspottingin traagiseen päähenkilöön Janiin, nuoreen päämäärättömään ja huumekoukussa olevaan suomalaiseen mieheen. Nuori ja suunnaton Late tarvitsi parivaljakokseen itsestään eroavan hahmon, vanhan naisen, Marjatan. Mutta koska halusin Marjatasta sympaattisen ja äidillisen, en uskonut hänen voivan toimia tarinan moottorina. Tarvitsin Jesse Pinkmanin ja Walter Whiten lisäksi ylimääräisen Heisenbergin, Marjatan mystisen naapurin suoraan Salkkareiden ensimmäisestä jaksosta. Hänen halusin olevan voimakas uranainen, joten yhdistin Hannele Laurin Ihmeidentekijöistä (<25-veet voivat googlata) ja röökimuijaroolista Kirsti Paakkaseen (ja ilmeisesti Roope Ankkaan) ja jatkoin siitä.

Tässä vaiheessa oli hyvä pohtia aiheita ja yleisilmettä tarkemmin, ja taas vapaa assosiointi ja sattuma toimivat ohjeena. Speksissä räpätään, koska speksiläis-Sonja räppäsi puhtaasti Kumiankan jossain Speksin keväisessä bileessä. Latesta oli helppo ottaa aiheeksi nuorten syrjäytyminen, riippuvuus ja masennus, Marjatasta ja Tyynestä vanhukset ja terveydenhuolto.
Siihen päälle vielä avustavia rooleja, pari eläin-lääkäriä hoitamaan kiintiöitä, kamanvetokavereita Latelle (joista selvisi lopulliseen vain kaksi), Marjatalle perhettä ja niin edespäin. Tyyliksi pehmeän mustahko huumori inhorealistisessa Richard Scarryn touhukkaassa maailmassa, ja niin paljon paatosta kuin saa ilman tahatonta bathosta. Lainasin myös edellisestä speksistä pari ideaa.

Minulta pyydettiin budjettiystävällistä juttua, jossa ei olisi liikaa rooleja. Meillä oli nyt 26 näyttelijää, mutta budjetissa ja hankinnoissa jouduin kyllä myöntymään. Kiitos Minnalle ja YH-Annalle kommenteista, rajanvedosta ja loppukirittämisestä. Huumesota jäi lopulta melko lailla sivuun, sillä löysin mielestäni paremman tarinan jostain sieltä pimeästä. Siitä on Eläinlääkiksen speksi 2019 tehty.

Paitsi ettei tietenkään ole; tässä oli vasta ranka. Itse toteutukseen tarvittiin ohjaaja, apuohjaaja, tuottajat, muu johtoryhmä, puvustajat, tanssijat, laulajat, sanoittajat, soittajat, lavastajat, muut auttajat ja tietenkin näyttelijät. He ovat ne, jotka nähdyn esityksen ovat kursineet kokoon, lisänneet musiikin, laulutekstit, tanssin, visuaalisen puolen, näyttelyn ja muun, stressanneet, harjotelleet ja tehneet tarinasta oman versionsa, jonka todennäköisesti muistan kiikkustuolissa itsekin paremmin kuin alkuperäisen tulkintani. Täytyy myöntää että taas vähän pelotti matkan varrella, mitä sieltä tulee. Mutta olen tänäkin vuonna tyytyväinen tulokseen. Olihan se aika 5/5.

Ja mitä halusin koko raapustuksella sanoa? Muistaakseni se oli John Truby, jonka Anatomy of story opetti minulle, että tarina on aina parempi, jos se sisältää jonkinlaisen sisäänrakennetun teesin. Sen löytäminen oli kohtalaisen vaikeaa, enkä ollut siitä varma vielä silloinkaan, kun teksti lähti harjoiteltavaksi. Mutta luulen tämän speksin kertoneen arvottomuuden tunteesta. Ja eteenpäin menemisen tärkeydestä. Ja no, syrjäytymisestä. Maailman onnellisimmassa valtiossakin jätetään usein yksijalkaiset tukemaan toisiaan, ja silloinkin menee usein kampitteluksi. On ikävää, että avun piiriin on vaikeinta päästä juuri heidän, jotka sitä eniten tarvitsisivat. Suurin tragedia on silti, että koemme joutuvamme ulkoistamaan kuuntelun leipäymmärtäjille.

Omistan tarinan kahdelle ikuisesti nuorelle. Mikalle, joka täytti aina puolityhjää lasiani omastaan. Reimalle: emme tienneet mitä sanoa sinulle, emmekä tietäisi varmaan vieläkään. Mutta olen pahoillani.

Mikael